Kuule Harri, ei kai sua pänni?

13.10.2020

24.10.2020 vietetään Maailman vaelluskalapäivää 2020 (World Fish Migration Day). #LoveFlows rakkaudesta jokiluontoon. Päivän tavoitteena on lisätä tietoisuutta vapaana virtaavien jokien ja vaelluskalojen tärkeydestä. Olen muotoilijan lisäksi koulutukseltani iktyonomi, joka on erikoistunut kalatalouteen, vesiluonnon suojeluun ja kenttätutkimukseen. Siksi päätinkin kertoa teille, miksi Harri eli harjus on ahdingossa ja iktyonomi haaveilee patojen räjäyttämisestä. Tekstin lomassa kulkee laulaja-lauluntekijä Jukka Takalon "Kuule Harri"-kappale, johon Takalo on lyriikallisessa neroudessaan onnistunut tiivistämään virtavesien ja vaelluskalojen epätoivoisen tilan. Tämä kappale antoi alkusysäyksen tälle kirjoitukselle, sillä moni ystävistäni ei ymmärtänyt, mistä kappaleen lyriikka kertoo. Siispä kerron teille, kuinka häikäilemättömän rumaa toiminta virtavesiämme kohtaan on.

Uhanalainen virtavesiluonto - resurssimme ja viemärimme

Luonnontilaisia virtavesiä, eli jokia ja puroja, on Suomessa jäljellä enää muutama prosentti. Suurin osa on täynnä patoja ja siltarumpuja tai ne on ruopattu suoriksi ränneiksi tukinuittoa, tulvasuojelua tai maankuivatusta varten. Kärjistetysti virtavedet nähdään Suomessa ihmisen viemäreinä, kosket muutaman herran taloudellisena oikeutena ja kalat resursseina, vesien viljana, joita kalatalouspoliittisesti on lupa hyödyntää niiden uhanalaisuudesta riippumatta. Kaikkia muita uhanalaisia eliöitä kyllä suojellaan vankoin toimin.

Tämän seurauksena lähes kaikki vaelluskalamme ovat tätä nykyä uhanalaisia. Yli 90% Suomen luonnonvaraisista lohikannoista on tuhottu. Itämereen laskevista joista alkuperäinen ja luonnontilainen lohikanta on enää Simo- ja Tornionjoella sekä Jäämereen laskevista joista Teno- ja Näätämönjoella. 60 meritaimenjoesta jäljellä on enää 11. Lohen ja meritaimenen lisäksi uhanalaisia ovat vaellussiika, järvilohi, meriharjus ja ankerias. Luonnontilaisia virtavesiä kaipaavat lisäksi mm. saukko, vesisammaleet, ravut ja simpukat. Itämereen laskevista joista ainoastaan Tornionjoki virtaa enää vapaana. Kiitos ruotsalaisten. Tornionjoki kun on rajajoki. Kaikki muut joet on padottu. Toki Tornionjoen sivujoesta, Tengeliönjoelta, löytyy Suomen puolelta kolme voimalaa.

Suomessa on 221 vesivoimalaitosta. Näistä 57 on suuria >10 MW voimaloita. 81 on teholtaan <1 MW pienvesivoimaloita. Niiden teho riittää vain muutaman sähkölämmitteisen omakotitalon tarpeisiin ja ne kattavat alle 1% vesivoiman kokonaistuotannosta. Sähköntuotannon kannalta nämä voimalat ovat siis merkityksettömiä. Taloudellisestikin ne ovat juuri ja juuri kannattavia. Virtavesiluonnolle aiheutuva haitta sen sijaan on melko korvaamaton. Lisäksi virtavesistämme löytyy satoja vanhoja myllypatoja, jotka eivät edes ole enää toiminnassa, mutta ne toimivat kyllä vaellusesteenä. Kaikkiaan vaellusesteitä arvioidaan Suomen virtavesissä olevan kymmeniä tuhansia.

Päästäkää minut takaisin kotiin

Virtavesissä elävien vaelluskalojen elinalue koostuu kahdesta eri paikasta, joiden välillä kalojen pitää päästä vaeltamaan. Vaelluskalat kutevat joissa ja puroissa, joissa poikaset varttuvat. Virtavesissä ei kuitenkaan riitä tarpeeksi ravintoa, jotta kala kasvaisivat aikuiseksi, joten ne vaeltavat syönnökselle mereen tai järveen. Siellä riittää sapuskaa ja kalat kasvavat sukukypsiksi valmiina taas jatkamaan sukua. Kutuajan koittaessa vaelluskalat vaeltavat takaisin synnyinjokeensa kudulle. Joka joella on siis ollut geneettisesti joen olosuhteisiin erikoistunut oma paikalliskanta. Kalat reagoivat herkästi elinympäristöönsä ja suurissa vesistöissämme luonnonvalinta on vaikuttanut 4000-5000 vuotta eli 1500 kalasukupolvea.

Mutta, kun joki padotaan sähköntuotantoon, estetään tämä liike. Harri, lohi, taimen ja muut vaelluskalat yrittävät epätoivoisesti päästä kotiin ja hyppivät päin patoaltaan seinää. Tuloksetta. Lapset jäävät tekemättä ja 10 vuodessa joen vaelluskalakanta tuhoutuu. Pois joesta yrittävät yksilöt silppuuntuvat voimalaitoksen turbiineihin. Tilalle istutetaan viljelylaitoksilla kasvatettuja yksilöitä, mutta kalakin laitostuu nopeasti. Ne eivät pärjää hyvin luonnossa. Viljelylaitoksella kasvanut kala ei ole saalistajia nähnytkään ja ne ovat tottuneet syömään taivaalta tippuvia papanoita.

"Kuule Harri, Voihan lerssi

luoja antoi, lapses meille

Kuule Harri, kuulut meille

ja tämä joki, virtaa meidän

töpseleihimme, jääkaappeihimme

jouluvaloihimme, himmeleihimme"

Vesivoiman haitat eivät jää vain vaelluskalojen tuhoon. Vesivoiman vaatimat pudotuskorkeudet luodaan patoaltailla eli nostamalla veden pintaa. Toisin sanoen ympäristötuhoilla. Nousevan veden alle hukkuu jokiekosysteemi, vaelluskalojen kodit, kuin myös jokivartisten kodit. Patoaminen hidastaa veden kulkua, mikä nostaa veden lämpötilaa, aiheuttaa liettymistä ja veden laadun heikkenemistä. Patoallas kerää pohjalleen joen kuljettamaa kiintoainesta ja ravinteita, jotka hajotessaan syövät veden happipitoisuutta ja huonontavat veden laatua. Vedenkorkeuden säätely aiheuttaa rantojen eroosiota, mikä osaltaan lisää veden kiintoainepitoisuutta. Vesivoimaa vielä ylistäen markkinoidaan uusiutuvana ja hiilineutraalina vaihtoehtona. Tehokasta propagandaa ja viherpesua. Tuhoutunut jokiekosysteemi ei niin vain uusiudu. Veden alle jäävä kasvimateriaali synnyttää hajotessaan hiilidioksidi- ja metaanipäästöjä. Luonnottomat keinot aiheuttavat luonnonkantaan vääristynyttä geneettistä valintaa.

Kalatiestrategian tavoitteena luontaisen lisääntymiskierron palauttaminen

Maa- ja metsätalousministeriö on laatinut kansallisen kalatiestrategian, joka kuuluu hallitusohjelmaan. Kansallisen kalatiestrategian "tärkeimpänä tavoitteena on uhanalaisten ja vaarantuneiden vaelluskalakantojemme elinvoimaisuuden vahvistaminen. Tämä mahdollistuu kestävimmällä tavalla vaellusyhteyden palauttamisella ja muilla luontaista lisääntymiskiertoa tukevilla toimenpiteillä. Toiminnan painopistettä siirretään istutuksista kalojen luontaisen lisääntymiskierron ylläpitämiseen ja palauttamiseen. Tavoitteen saavuttaminen edellyttää vesistöstä ja kalakannasta riippuen useiden toimenpiteiden keinovalikoimaa, jossa kalatiet ovat yhtenä keskeisenä osana."

Tämä strategia siis tarkoittaa, että jokaisen padon ohi tulisi olla kaloille kulkuväylä tai, että pato puretaan ja joki vapautetaan. Sitä vaelluskalojen ja virtavesien uhanalainen tila vaatii. Paras vaihtoehto olisi tietysti patojen purku. Toiseksi paras vaihtoehto on rakentaa tai palauttaa padon rinnalle luonnonmukainen ohitusuoma, joka toimii myös kutu- ja poikastuotantoalueena. Tämä on myös ainoa vaihtoehto, mitä pitkin kaikki jokiekosysteemin lajit pääsevät kulkemaan kalojen lisäksi. Kaikki kunnia insinööreille, mutta heidän tekniset näkemykset kalateistä toimivat usein huonosti. Saati lohitykit, hissit ja muut omituiset viritelmät. Luonnonmukainen ohitusuoma on kuin luonnonpuro ja tekninen kalatie on betoninen labyrintti.

Käsittämätöntä kyllä, tällainen kalojen kulun mahdollistava väylä puuttuu edelleen todella monista voimalaitoksista. Voittoa tahkotaan virtavesiluonnon ja ihmisen hyvinvoinnin kustannuksella. Ennen annetaan vaelluskalojen kuolla sukupuuttoon, eikä edes anneta luontoäidille mahdollisuutta päästä takaisin hommiinsa. Ja tämä on asia, mikä saa iktyonomin suunnittelemaan niiden patojen räjäyttämistä. Vesivoima olisi ihan ok, jos sen tuotannosta kannettaisiin vastuu. Vuosien vitkuttelun on loputtava. Voimalaitosten yhteyteen yksinkertaisesti tulisi viipymättä rakentaa kaloille kulkuväylä. Molempiin suuntiin.

Luonnonmukaiset ohitusuomat maksaa miljoonia, mutta se on vesivoiman todellinen hinta. Se, että Suomen joista puuttuu vaelluskalakannat, maksaa aika paljon meille kaikille muille suomalaisille ja valtiolle menetettyinä verotuloina. Vapaana virtaavilla vesillä olisi huomattavat taloudelliset ja virkistyskäytölliset potentiaalit kalastus- ja luontomatkailun näkökulmasta. Se taas toisi töitä ja elävöittäisi jokivarsien kuntia ja maaseutua. Sen sijaan, voimaloiden tuotot valuvat nyt muutaman ihmisen taskuun. Ja tietysti, se kaikkein tärkein arvo - itse luonto luonnonmukaisena ja monimuotoisena aineettomine arvoineen.

Kun pato rakennetaan, vesivoimayhtiölle säädetään kyllä kalatalousvelvoite, missä määrätään toimet, joilla yhtiön on korvattava kalakannalle aiheutuneet vahingot. Monet näistä vuosikymmeniä vanhoista velvoitteista vain ovat riittämättömiä. Ne perustuvat usein kalanpoikasistutuksiin ja korvaavat vain noin 15% vesivoiman kalakannalle aiheuttamasta vahingosta. Osassa on myös kalatievelvoite, mutta vielä vuosikymmenien jälkeen keksitään mitä kummallisempia syitä, miksi kalatietä padon ohi ei haluta vieläkään rakentaa.

Kemijoen varren asukkaiden riisto ja vaelluskaloja tuho

Ehkä röyhkein ja surullisin esimerkki on Kemijoen suulle vuonna 1948 väliaikaisluvalla rakennettu Isohaaran voimalaitospato. Pohjolan voiman johdossa keksittiin käyttää hyväksi sodan jälkeistä kriisiaikaa. Yhtiö ylipuhui Suomen valtion mukaan projektiin, jossa rakennettiin saksalaisten räjäyttämän sillan tilalle tie- ja voimalaitospato. Näillä järjestelyillä padon rakennuskustannukset siepattiin valtiolta, joka kustansi yli 80% padon kustannuksista.

Väliaikaisessa lupapäätöksessä oli kalatievelvoite, "ellei kalan nousua muulla tavalla voida tehokkaasti järjestää". Siinä takaportti ja paikalle rakennettiin silmänlumeeksi kalahissi. Se oli kyllä jo todettu käyttökelvottomaksi aikaisemman kokemuksen perusteella. Tiedettiin, että kala ei hissiin uinut ja noussut padon yli. Seuraavaksi yhtiö sysäsi koko kalatalousvelvoitteensa Lapin läänin kalastuskuntain liitolle kalastusoikeuden mukana. Saadusta kalasaaliista oli puolet siirrettävä padon yli. Saaliit hiipui ja vuonna 1959 saalis oli enää 101 lohta. Niin kuoli Kemijoen lohi ja muut vaelluskalat sukupuuttoon. Kalatietä ei edes yritetty rakentaa. Edes mätiä ei otettu talteen. Se lupaehdoissa ollut kalatie saatiin aikaiseksi rakentaa jo vuonna 1993. Ja eihän sekään toiminut.

Varsinainen rakennuslupa padolle myönnettiin 1964 sillä perustein, että pato ei "aiheuta huomattavia ja laajalle ulottuvia vahingollisia muutoksia ympäristön luontosuhteissa taikka suuresti huononna paikkakunnan asutus- tai elinkeino-oloja". Niin, eihän voimalaitospato kuin tuhonnut täysin koko Kemijoen ja sen sivujokien vaelluskalakannat. Padon aiheuttama tuho on valtava. Kemijoki itse on 550 km pitkä ja sivujokia on tuhansia kilometrejä, mm. Suomen pisin sivujoki, vielä vapaana virtaava Ounasjoki, joka on nykyisin Natura 2000 -aluetta. Kemijoen valuma-alue kattaa yli puolet Lapista. Ennen voimalaitosta Kemijoki oli yksi Euroopan tuottoisimmista lohijoista. Kun lohi ja muut vaelluskalat oli tuhottu joesta, ei kätevästi ollut enää mitään säästettävää ja Suomen mahtavin virta rakennettiin täyteen patoa padon perään. Herrat olivat yksityisen edun ja voiton ristiretkellä. Mukana oli mm. Kekkonen, varsinainen kalamies kerrassaan.

Lohen mukana tuhoutui perinteinen lohen ympärille rakentunut kulttuuri ja elämäntapa. Alueen asukkaille luvattiin ottaa vain veden voima. Lohen piti jäädä. Mutta miten kävikään. Joki menetettiin Pohjolan voimalle, Kemijoki Oy:lle ja Fortumille. Liian moni kalastajaperhe menetti elinkeinonsa lohen kadottua joelta. Liian moni koti jäi patoaltaiden veden alle. Monimuotoiset suo-, metsä- ja peltomaisemat jäivät nousevan veden alle. Koskien kuohu lakkasi. Lohi hävisi, virta kuoli. Jokivarren asukkaiden identiteetti murtui.

"Mutt' Harrilta ei kysytä

Harri on vain yksi heistä

Harrilta ei kysytä

nyt kyse on resursseista"

Fortumin ja Kemijoki Oy:n puolen vuosisadan väsytystaistelu

Tämä sama vuonna 1948 alkanut näytelmä jatkuu edelleen Oulu- ja Kemijoella. Fortum vitkuttelee Oulujoella kalateiden rakentamisen kanssa seitsemään voimalaitospatoon. Kemijoki Oy ja Fortum omistavat 20 Kemijoen voimalaitosta, joissa ei ole kalatietä. Vuonna 2017 ELY-keskus esitti Kemijoen kalatalousvelvoitteiden päivittämistä nykypäivän tutkimustiedon ja lainsäädännön tasolle, eli mm. kalateiden rakennusta tai vanhan luonnon ohitusuoman vesittämistä Kemijoen kahdeksan voimalaitoksen ohi sekä istutusvelvoitteen nostamista luonnonmukaisen lisääntymisen potentiaalin tasolle. Kemijoki Oy ja sen osakas Fortum ovat ilmoittaneet, jopa uhkailleet, vastustavansa velvoitteiden kiristämistä niin pitkälle kuin on tarve. Heidän mallinnustensa mukaan luonnonvaraisen vaelluskalakannan luominen Kemi-Ounasjoen vesistöön on mahdoton saavuttaa. Syyn voitte arvata. Tämä olisi liian kallista. Yhtiö ei takoisi muutamaan vuoteen riittävästi voittoa omistajilleen. Vapaana virtaava Ounasjoki sivupuroineen sekä muut latvavedet kyllä tarjoaisivat vaelluskaloille kutu- ja lisääntymisalueet, jos ne vain pääsisivät sinne asti nousemaan.

Tällä hetkellä Kemijoki Oy ja Fortum edelleen kompensoivat tuhottua kalakantaa emokalojen ylisiirroilla ja kalaistutuksilla. Keinoina nämä ovat kaikista tehottomampia vaelluskalakannan elpymisen kannalta. Siivoavat vain ongelman seurauksia, eivät tee mitään itse ongelmalle. Kalanpoikasistukkaiden selviämisprosentti on heikko ja takaisin mereen vaeltavat kalat silppuuntuvat voimalaitosten turbiineihin. Myös patoaltaat aiheuttavat poikaskuolleisuutta. Emokalojen ylisiirrot sekä mäti- ja pienpoikasistutukset ovat erittäin tärkeitä uuden vaelluskalakannan luomiseksi, mutta niistä ei ole hyötyä, jos kalanpoikaset eivät pääse vaeltamaan takaisin merelle ja taas takaisin synnyinkotiinsa.

Ja mitä tämä törkeä vitkuttelu maksaakaan Oulu-, Kemi- ja Ounasjoen sekä kymmenien sivujokien jokivarsien asukkaille? Esimerkiksi vuonna 2011 kalastajat saivat Kymijoella saaliikseen hieman yli kaksisataa lohta, ja lohimatkailu jätti alueelle yli kahden miljoonan euron tulot. Yksi kalastettu lohi oli siis yli 9000 euron arvoinen. Tornionjoen kalastusmatkailun arvo on noin 10 miljoonaa. Alueena Kemijoki sivujokineen on Tornionjokea suurempi. Puhuttaneen kymmenien miljoonien menetyksistä joka vuosi. Ja taas, vielä tärkeämpänä, ne aineettomat luontoarvot, joille on äärettömän hankalaa asettaa rahallista arvoa. Minkä arvoinen on esimerkiksi se sukupuuttoon tapettu lohikanta, koskimaisema tai kosken kuohujen ääni?

Kemijoki Oy:n ja Fortumin pääomistaja on Suomen valtio. Hartaasti toivoisin, että omistajaohjausministerimme, Tytti Tuppurainen, puuttuisi valtionyhtiöiden häikäilemättömään vitkutteluun, mutta hän kertoo luottavansa Kemijoki Oy:n kertomaan ja Kemijoki Oy:hän kertoo jo mielestään tekevänsä kaikkensa, jotta kalatiestrategian visio toteutuu. Yhteistyössä muiden alueen toimijoiden kanssa. Voimattomaksi vetää.

Niin ja eihän tämä riisto tietenkään riitä. Kemijoki Oy haki ja sai rakennusluvan vielä uudelle voimalaitokselle Sierilään. Pato tuhoaisi Kemijoen pääuoman viimeiset koskialueet. Löisi viimeisen naulan Kemijoen vaelluskalojen paluun arkkuun. Patoallas nostaisi veden pintaa 8 metriä. Nousevan veden alle jäisi monia uhanalaisten lajien esiintymiä. Vesi huuhtoisi pois jokivarren asukkaiden viimeiset identiteetin rippeet. EU:n vesipuitedirektiivin linjausten mukaan virtavesiluonnon uhanalainen tila vaatii nykyisten voimalaitospatojen purkamista. Pur-ka-mis-ta. Uuden voimalaitoksen suunnittelu vielä tänä päivänä on pöyristyttävä esimerkki luonnosta vieraantuneen ihmisen loputtomasta ahneudesta. Onko se oikeasti edes laillista? Vesipuitedirektiivi kehottaa vesivoiman sijaan ensin harkitsemaan, voiko vesivoimalan korvata jollain muulla energiamuodolla. Sierilän voisi korvata yhdellä kohtuullisen kokoisella tuulivoimapuistolla tai lähitulevaisuudessa aurinkovoimalaitoksella. Hävettää, että Suomen valtio on mukana tälläisissä toimissa.

Kaikki keinot viimein käyttöön - yhdessä

On jo aika yhdistää voimamme ja ottaa ihan kaikki keinot käyttöön, jotta jokiimme joskus saadaan palautettua luontaisesti lisääntyvä vaelluskalakanta. Lopettaa jankkaus, se että ohitusuomaa ei kannata rakentaa, koska ei ole kutualueita. Tehdään molemmat. Kunnostetaan kutualueet. Palautetaan koskista tukinuittoa varten kaivetut kivet takaisin. Kunnostetaan valuma-alueita vedenlaadun parantamiseksi. Poistetaan vaellusesteitä. Puretaan sähköntuotannollisesti turhat pienvesivoimalat ja vanhat myllypadot. Istutetaan mätiä ja poikasia. Siirretään emokaloja. Rajoitetaan kalastusta. Luonnon puolesta, ihmisen hyväksi. Win-win-win. Mitä nopeammin luonnonmukainen kierto saadaan palautettua, sitä enemmän rahaa säästyy, kun kikkailuista ja velvoiteistutuksista voidaan luopua. Törkeä vuosikymmenien vitkuttelu alkaa riittää. Saamme kohta ihmetellä, mitä sitten teemme, kun joet ja meri ovat tyhjät kalasta. Syödään antibiooteilla maustettua viljeltyä kirjolohta tai norjalaista viljeltyä merilohta? Ai niin, niinhän me jo teemme.

"Hei kuule Harri, sua tarvitsemme

oot rikkautemme, teet vaurautemme

Hei hei hei Harri, mitä sitten teemme

Mihin me meemme, kun ABC:eemme

ykköset ja nollat, nokiat ja jollat

jäävät tulvan alle, kuinka maailmalle

... ilman sinua käy"

Jokivarren maankäytön aiheuttamat ongelmat

Vesivoima ei ole ainut syy virtavesiluonnon uhanalaisuuteen. Harrin hengitystä ahdistaa lisäksi ongelmat, jotka aiheutuvat jokivarren maankäytön seurauksista. Useimmat virtavesien kalalajit, erityisesti lohikalat, ovat herkkiä veden laadun heikkenemiselle. Ne tarvitsevat elääkseen viileää, puhdasta, hapekasta ja pH-arvoltaan lähellä neutraalia olevaa vettä. Kun peltomaata myllätään, suolta aletaan nostamaan turvetta tai suometsä kuivatetaan ojituksella, niihin varastoituneet ravinteet ja kiintoaines lähtevät virtaamaan ojia ja puroja pitkin vesistöihin. Kun ravinteet lähtevät liikkeelle, niitä on enää vaikea pysäyttää. Soilta valuu lisäksi rautapitoista tummaa humusta. Soiden muokkaus ja varsinkin turvetuotanto heikentää veden laatua merkittävästi juuri paikallisesti suo-ojan päässä. Eikä parane unohtaa kaivostoimintaa. Kiiminkijoen lohikanta tuhottiin juuri näillä ihmisen toimilla, vaikka joki suurimmaksi osaksi onkin patoamaton.

Ravinteet, eli typpi ja fosfori, rehevöittävät vesistöjä ja alentavat veden happipitoisuutta. Kiintoaineskuormitus aiheuttaa kalojen kutupaikkojen pohjien liettymistä, veden samentumista ja humus happamoittaa veden kalojen sietokyvyn rajoille. Kun yhtälöön vielä lisätään vesien lämpeneminen ilmastonmuutoksen seurauksena, alkaa vesistöjen pohjille muodostua yhä suurempia hapettomia alueita. Hapettomilta alueilta alkaa vapautua ravinteita ja metaania ja kierre on valmis.

Maatalous on suurin ravinnepäästöjen aiheuttaja. Kun peltomaata muokataan, pääsee siihen sitoutuneet ravinteet valumaan sateiden mukana vesistöihin. Maaperä köyhtyy ja tarvitaan lannoitteita, jotka taas valuvat vesistöihin. Ravinteet tulisi saada jäämään peltoon esimerkiksi luomu- tai hiiliviljelyllä, vähentämällä maaperän muokkaamista sekä jättämällä kunnolliset suojakaistat vesistöjen rannoille.

"Älä tule hulevesi

Patoaltaan pohjasakka

Pohjanvoiman paskalöntti

Suo-ojan kura

Pidä pieru turpehessa

Kalmankaasu maahisessa

Helpompi tuo hengitellä

Kirkasta ois vettä"

Suo itkee mustaa humusta jokeen vuosikymmenien ajan

Yli puolet Suomen suoalasta on otettu maa- ja metsätalouskäyttöön eli ojitettu. Sen seurauksena soiden lajisto uhanalaistuu erityisen nopeasti. Merkittävin uhkatekijä suoluonnolle on ojitukset, turpeenotto, pelloiksi raivaaminen ja metsähakkuut. Kemijoen vettä säätelevän Lokan tekoaltaan alle jäi Euroopan suurin aapasuo. Ja ne useat kylät koteineen.

Kun suometsän turvekerros ojituksen jälkeen kuivuu, turve alkaa hajota ja siihen varastoituneet ravinteet vapautua. Ojitettu suo itkee hapanta mustaa humusta vesistöihin vielä vuosikymmeniä ojituksen jälkeen. Ravinnepäästöt eivät palaudu luonnontilaisten soiden tasolle, kuten pitkään uskottiin. Ilmaston lämmetessä soiden kuivuminen etenee suon syvempiin kerroksiin ja turpeen hajoaminen sekä ravinnepäästöt kiihtyvät entisestään. Metsätaloudellisesti näiden ojitettujen soiden arvo on usein heikko.

Suon muodostumiseen menee tuhansia vuosia. Suon raivaaminen turvetuotantoon tarkoittaa siis suon alkuperäisen luonnon häviämistä peruuttamattomasti. Alueen palauttaminen ennalleen on mahdotonta. Metsätalouskäyttöön ojitettu suo on mahdollista ennallistaa, mutta sekin ottaa aikaa. Turpeen kaivuusta hyötyy suhteellisen harva, mutta turvepäästöjen haitoista kärsivät monet. Yhtäkään uutta suoaluetta ei tulisi enää kaivaa piloille. Turve on hiilipäästöiltään vielä kivihiiltäkin pahempi polttoaine. Ei näytä salaatti ja kurkku enää samalta kaupassa, kun miettii, että ne kasvaa Jeesusta vanhemmassa suoturpeessa.

"Jos Harrilta kysytään:

ojittajat pannaan suohon

Harrilta jos kysytään

turpeen alle pannaan tuohon"

Joki olkoon viemärimme

Sitten meillä on kaivosteollisuus. Kaivosalueilta johdetaan jätevesiä vesistöihin. Kaivostoiminta saastuttaa vesiä esimerkiksi metalleilla, typellä, happamilla prosessivesillä tai muilla aineilla. Koska kaivosalueiden jätevesimäärät ovat suuria, pienetkin haitta-ainepitoisuudet aiheuttavat merkittävän kuorman vesistölle. Jos usea kaivos laskee jätevettä samalle vesistöalueelle, vaikutukset voivat kertaantua ja ylittää ympäristön kantokyvyn. Tällainen riski on esimerkiksi Kemijoella.

Kaivosalueilta saattaa lisäksi valua saastunutta vettä hallitsemattomasti esimerkiksi kaivannaisjätteiden varastointialueilta sadevesien mukana. Pahimman ympäristöriskin aiheuttaa sulfidimalmikaivokset, joilta saattaa päästä vesistöihin erittäin hapanta metallipitoista vettä. Suomessa on useita suljettuja ja hylättyjä kaivoksia, joista edelleen valuu vesistöihin ja pohjavesiin erittäin haitallisia aineita, kuten elohopeaa, uraania ja syanidia. Järkyttävää millainen pommi kytee jo nyt hylättyjen kaivosten ja konkurssipesien jäljiltä ja mitä lainkaan on vielä tulossa. Kaivosyhtiöille myönnetään lupia liian kevyin perustein ja takuusummat mahdollisten jälkien siivoukseen ovat naurettavan pieniä. Lasku jää valtion ja veronmaksajien kontolle.

Kirsikkana kakun päälle, virtavesiä käytetään kirjaimellisesti viemäreinämme. Kevään sulamisvedet ja syksyn rankkasateet aiheuttavat vedenpuhdistamoille ylikuormitusta, jolloin vesistöihin päästetään suoraan puhdistamatonta jätevettä. Suoraan siis sitä, mitä vedät vessasta alas, maustettua teollisuuden jätevesillä. Esimerkiksi Vantaanjoella nämä määrät ovat miljoonia litroja vuodessa. Jätevesipäästöt voivat aiheuttaa vesistössä niin pahaa happivajetta, että se tappaa kaloja ja pohjaeläimiä. Ravinne- ja kiintoainekuormituksen lisäksi jätevedessä on suolistoperäisiä bakteereja ja viruksia, lääkeainejäämiä, erilaisia kemikaaleja ja mikromuoveja. Huleveden mukana taas huuhtoutuu suoraan vesistöihin kaikki roska ja haitalliset aineet asfaltilta.

Inhimillisiä erehdyksiä tapahtuu, ja silloin tällöin jää joku kemikaalihana auki jostain tehtaasta, mikä jostain syystä, johtaa suoraan vesistöön. Elokuussa uutisoitiin kuinka rankkasateen huuhtoma sianlanta tappoi kalat joesta Huittisissa. Ja näitä esimerkkejä riittää. Siinä kohtaa kun joki on käyttökiellossa korkeiden bakteeripitoisuuksien takia, alkaa ihmistäkin pikkuhiljaa kiinnostamaan kalojen ahdinko. Meillä alkaa olla liikaa sontaa käsissämme, emmekä tiedä mitä sille tehdä. Tässä sopassa Harrin alkaa pikkuhiljaa olemaan vaikea hengittää kiduksillaan. Minun alkaa olla vaikea hengittää.

Joen henki alkaa olla raivoissaan

Esi-isillemme vesistöt olivat elinehto, turva ja koti. Asutus keskittyi vesistöjen varsille, sillä vesi tarjosi ruokaa, juomaa ja kulkutien naapurikyliin. Esi-isämme elivät luontoa kunnioittaen. Muinaisen kansanperinteen mukaan jokea ei saanut riistää liikaa tai joen henki suuttuu. Voi miksi olemme tämän viisauden unohtaneet. Elpyviä vaellukalakantoja uhkaa voimalaitosten ja surkean veden laadun lisäksi ihmisen ahneus. Nykyihminen itsekkyydessään ei malta pitää verkkojaan pois vedestä. Merellä kalastetaan yli kannan sietokyvyn ja kutemaan nousevat lohet revitään kuiville heti jokisuussa. Patoaltaan alla on kalastus kielletty, mutta silti sinne on pakko tunkea salakalastamaan. Kalastuslakia ja rauhoitusmääräyksiä ei tunneta tai niistä ei yksinkertaisesti välitetä. Koska ihmisellä on oikeus kalastaa, riistää loppuun tuo vesiemme resurssi, vaikka se olisi sukupuuton partaalla.

"Älä tule iso hauki

Älä vie hautaan lasta

Purje-evää pörriäistä

Sorapohjain sorrikkaa

Älä tule Paavo-lippa

korvuskoukku harrin surma

Tule hankikorrin toukka

Iltapala iilimato"

Tämä on toivoton suo, mutta toivottomassa suossa pilkistää virvatulen verran valon ja toivon kipinää. Jotain on viime vuosina pikkuhiljaa muuttumassa parempaan päin. Varsinkin vapaaehtoistoimijoiden kenttä alkaa olla erittäin aktiivinen ja saanut paljon hyvää aikaan. Monta puroa ja koskea on kunnostettu. Valtio tukee yli 100 virtavesien kunnostushanketta ja on alkanut tukkimaan suo-ojia. Valo lakkaa pikkuhiljaa näkymästä suo-ojan päästä. Kaloille on viimein viime vuonna saatu säädettyä suojeluarvo. Pienvesivoiman purkaminen on viimein aloitettu Suomessakin. Muutama tiensä päähän tullut vesivoimala odottelee purkua, mm. Hiitolassa. Sen lisäksi monta vanhaa myllypatoa on purettu ja ennallistettu koskiksi. Vielä kun saisimme suuret vesivoimayhtiöt mukaan pelastamaan virtavesiluontoa ja uhanalaisia vaelluskalojamme. Työnsarkaa riittää ja paljon. Ehdimmekö palaamaan takaisin osaksi luonnonkiertoa, ennen kuin on liian myöhäistä? Ennen kuin vaelluskalojamme ja muuta virtavesiluontoa kohtaa sukupuutto?

"Kuule Harri, voihan lerssi

ei kai sua pänni, riipase känni